Paljon on tässä näiden kirjoituksien välissä tapahtunut, mutta there's no time like the present, vai mitä. 

Jännittävää tässä päivässä oli se, että oli pikkuveljeni rippijuhlat. Minun oli tietenkin pakko lähteä kirkkoon, koska äitini mielestä sellainen vain kuluu asiaan. Sitä paitsi kuvia on saatava siitä kirkon ulkopuolelta. Onneksi istuin enoni vieressä ja saatoin siitä sopivasti aina poistua tupakalle tai kihistä, tirskua ja kommentoida ihmisten törkeitä asuja. Mulla on cool eno. 

Kirkossa käyminen oli juuri hyvä keino varmistaa itselleni, että en todellakaan enää usko mihinkään tällaiseen. Kaikki se kuulosti kovin pinnalliselta, lapselliselta ja vähän jopa kulttimeiningiltä. "Uskokaa ja Isä pitää teistä huolen, Jeesus, Jeesus. MÄÄÄH! Paimen LAMMAS"

Tietenkin heti kirkon jälkeen ainakin kaksi sukulaistani hyvin hienovaraisesti uteli miksi en mennyt ehtoolliselle. Kovin olivat ihmeissään. 

Ja täällä äitini luona landella oleminen on vähän tylsää. Huolestuttaa, että tupakat loppuu. Olen käynyt tupakalla siten, että hipsin terassille ja sytytän tupakan. En ole peitellyt sitä millään tavalla. Tuntuu aika rebeliltä. 

Oikeasti minua vaivaa täällä lääkkeideni salasyönti. Minulla siis diagnosoitiin kaksisuuntainen kohta jo kaksi vuotta sitten. En ole sanonut äidilleni mitään. Lähinnä siksi, että tiedän reaktion olevan "Älä höpötä". Äiti ajattelisi, että tämä on minun oma kehittämä höpöhö-juttu, ja esitän, eikä aiheesta pystyisi keskustelemaan sen enempää. Sama kaava toistuu äitini kanssa aina asioissa, joita hän ei ymmärrä tai näkee jollain tavalla negatiivisesti. Tämänpäiväisenä samanlaisena höpöhöpö-juttuna oli kasvissyöntini, jota olen siis harjoittanut yli kaksi vuotta. Teen itselleni erilliset ruoat tai syön leipää, koska äitini ei ota minua tosissaan, vaan haluaa että söisin lihaa ja "normaalia ruokaa". 

Sairaudesta samalainen pyöritys saisi minut varmasti todella pahaan jamaan. Jo pelkkä ajatus tekee pahaa. Haluaisin pystyä puhumaan äitini kanssa näistä asioista; suhteistani, siitä millaista elämäni on kaksisuuntaisen takia pahimmillaan ja parhaimmillaan ollut, ongelmistani ja huolistani. En voi, sillä äitini on vaikea. Kyllä tiedän, että hän välittää ja huolehtii, mutta en usko että hän osaisi käsitellä niitä asioita tahdikkaasti, enkä halua, että minulle niin merkityksellisiä asioita vähätellään, varsinkaan jonkun niin läheisen ihmisen kuin äidin, taholta. 

Joten nyt napsin Litoni salassa, hieman myöhässä. Omnomnomn. :) 

---

 

Ylläoleva ei liity mitenkään mihinkään, paitsi että (!!) halun kissan, vaikka olen allerginen, aion joskus vielä katsoa elokuvasarjan, jota kyseinen kuva parodioi, ja minulla alkaa olla tiukat paikat uuden duunipaikan ja asunnon löytämisen suhteen.

Out. 

 

Vau, olen näin aktiivinen. Tämä bloggaus taitaakin olla terapeuttisempaa, kuin mitä kuvittelin. 

Tänään oli hellettä, ulkona oli kuin saunassa, lehdet varoittelee: Älä rehki tänään! -Mitä minä teen? Lähden muuttoavuksi! Onneksi onnistuin itse jotenkinttaas välttämään sänkyjen ynnä muiden raskaiden kalujen kantamisen, mutta tästä huolimatta, olen väääsyynyt. 

Muutossa itseasiassa toimin lähinnä kuskina, minä 21- vuotias, nyt jo kolmatta vuotta ajokortin omaavana otin vastuullisen tehtävän ajaa muuttoautoa, jonka perään myöhemmin kiinnitimme valtaisan peräkärryn, jonka asianomaiset muuttajat olivat vuokranneet läheiseltä huoltoasemalta. Auton omistaja katseli minua hieman epäillen (hän oli luullut kuskin olevan mies), mutta kaipa hän siitä tyyntyi, kun osoitin taianomaisen kykyni liitää keskustan vaarallisilla teillä. Ja sidenotena, auton omistaja ei halunut ajaa keskusta-alueella autoa, liian peloittavaa isossa kaupungissa, voin samastua.  

Jo huoltoasemalla törmättiin pienoisiin ongelmiin - peräkärry ei näyttänyt vilkkuja. Automiehet vakuuttelivat, että me voimme jatkaa matkaa, varovaisuusvaralla, joten vaivalloisesti sieltä aloitettiin muutto. 

Turns out, että peräkärry, jossa ei toimi vilkku on oikeasti aika kuumottava vehje, varsinkin, kun se on täynnä painavia huonekaluja ja muuta arvotavaraa.

Vielä kuumottavampaa oli tajuta päivän päätteeksi, että vilkut olivatkin alkaneet toimia - pienellä ongelmalla. Oikealle kääntyessä kärry vilkutti vasemmalle ja toisinpäin.

Ainiin ja me rikottiin siitä kärrystä vähän apupyörää, mutta siellä huoltsikalla automies sanoi asian olevan ihan ok, ja ettei se pyörä edes rikki ole. Se oli. Se ei pyörinyt ja siitä tippui palasia. Se hinkkasi äänekkäästi maata pitkin, kun se laskettiin ja jätti pikimustan rannun mennessään. 

Täytyy kai siis näiden epäonnisten tapahtumien lomassa sanoa, että minulla (ja kaikilla muillakin muuttajilla) oli aika helvetin hyvä tuuri! Ei ainoatakaan kolaria, ei liikenneselkkauksia, EI POLIISIA. Mikään ei mennyt rikki ja saatiin asiat hoidettua ajoissa. Ja sain kaljaa palkaksi! :)

Toiseen asiaan.

Katsoin uuden Game of Thrones- jakson. Se oli jännä! Kämppis oli pettynyt, hän oli spoilannut itseään, ja odotti suurta, mullistavaa loppukohtausta. No siinä oli selllainen, mutta ei tarpeeksi isoa järkyttämään kämppikseni mieltä. 

Pitää varmaan kirjoittaa joskus meidän kimppakämpän GoT- illoista. Ne on eeppisen nerdejä.

Huomisaamuna lähden palvelemaan kampustani ja kouluani, ja hyppään 7.25 bussiin, joka ajaa minut kohti hevonpyllyä, jota myös Humakin kampukseksi kutsutaan. Hei vaan kaikille teille uusille wannabe- Humakilaisille! 

Rauhaa

 

Aloittaako blogi? Okei! 

Minulla on juuri tällä hetkellä sellainen olo, että tahdon jakaa elämääni tällaisella nykyaikaisella tavalla. Oletan, että monia kiinnostaa mielipiteeni ja triviaalit ajatukseni - olen oikeasti juuri niin mielenkiintoinen. No!

Tämä päivä on ollut sellainen erittäin bipoläärinen, ei ehkä oman mielialani kanssa, mutta ihan jollain toisella tavalla.  Heräsin inhoittavaan ampiaishyökkäykseen viideltä aamulla ja löysin suojaa käpertymällä, sittemmin pahanhajuiseksi todenneekseni, peittooni. Pyrin myös olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä kyseinen tappaja-ampiainen varmastikin kuulostelee, missä minä, mahdollinen uhri, piilottelen. Keräsin rohkeutta pari minuuttia ja juoksin olohuoneeseen nukkumaan. Huoneeni lattia on ollut jo pari viikkoa jonkinlainen miinakenttä/esterata, joten se juokseminen oli huomattavasti kenkkulimpaa, kuin mitä nokkelampi saattaisi kuvitella. 

Olohuoneen sänky toi turvaa. Heräsin uudestaan myöhemmin ja rohkeasti astelin huoneeseeni. Olin päättänyt surmata sen paholaisen kätyrin, joka helvetin syövereistä oli tullut minua riivaamaan. 

Se ei ollutkaan enää siellä. Eli se on luultavasti vielä jossain täällä asunnossa, varttomassa aikaansa. Sanomattakin selvää, etten nuku tänä yönä. 

No, ampiaiskohtauksesta toiseen. Päätin vahata jalkani tänään- ja vähän muitakin ruumiinosia. Kuumavahalla. 

En ymmärrä, miten joillain ihmisillä on luonnostaan pehmoiset jalkakarvat ja vain vähän/ ei ollenkaan "yksinäisiä ratsastajia". Minun sänkisillä jaloillani voisi hioa lakat tuoleista. Operaatio kesti suurinpiirtein kolme tuntia, ja se oli tuskaisaa ja tuloksetonta. Venkslasin vahaamisen (sattuuu, ei toimi!), epiloimisen (sattuuuuuuu) ja sheivaamisen (lyhyt vaikutusaika) välillä. Lopputuloksena olin kärttyinen, nälkäinen ja jalkani näyttivät sarjatulella ammutuilta. Ovat sitten päivän suht. sileät. Jippii. 

Koska tilini näyttää vielä 4. päivä asti hulppeaa 1,07€ saldoa, olin hyvin paljon viimeisen tupakka-askini armoilla. Kärttyisyys x 100.

Onneksi iltani päättyi mukavaan puistohengailuhetkeen- ja minulle ostettiin tupakkaa! Ihanat ystäväni tajusivat, että alan syöstä tulta, jos en saa tietty määrää nikotiinia per päivä. He minimoivat omat riskinsä altistua smokezilla-hyökkäykselle, ja toimivat ennaltaehkäisevästi. Hyvä te! 

Nyt olen taas päätynyt parvekkeelle polttamaan. Päätin myös siis perustaa tämän blogin. 

Vielä tämän yön projekteja on kirjoittaa oman kouluni uusille tuleville oppilaille Tutor- kirjettä, ja olla ahdistunut omasta saamattomuudestani harjoitteluni suhteen. 

Menkää rauhassa ja kukoistakaa!